Kyllä, meille tulee Demi ja kyllä, se on mun mielestä hyvä lehti. Lokakuun numerossa mä rakastuin Olavin kolumniin, missä se pohti aikojen muuttumista: Siirtymistä lankapuhelimesta kännyköiden maailmaan ja vanhempien tietoisuudesta nuorten suhteista. "Kotipuhelin merkitsi sitä, että kuka tahansa saattoi vastata kenelle tahansa osoitettuun puheluun. Se tarkoitti sitä, että tyttären posket punehtuivat isän huutaessa: "Siellä on joku Niko!" Mikään ei pysynyt salassa. Ei auttanut kuin kertoa, että kukas tämä Niko nyt oikein on."
Mun mielestä on aivan mahtavaa, jos jätkä osaa laulaa ja soittaa kitaraa, mutta vähintään yhtä hienoa on, jos jätkä osaa kirjoittaa. Mulle kirjoittaminen on tapa ilmaista ja käsitellä tunteita. On oikeesti tosi terapeuttista siirtää ajatukset päästä koneelle tai paperille ja lukea niitä myöhemmin. Mä kirjotan esseevastauksia aina pitkään ja hartaasti ja mun tavoitteet äidinkielen ylppäreissä on aika korkeella. Tää blogi ei anna musta kovin hyvää kuvaa kirjoittajana, tää on vaan yksi tyyli monien muiden joukossa. Kirjoittaminen on kuitenkin lähellä mun sydäntä.
Mä en odota jätkiltä mitään rakkauskirjeitä, ne on jopa mun mielestä vähän vanhanaikaisia ja imeliä. Hyvin kirjoitettu ja perusteltu, huumorilla tai ironialla höystetty mielipidekirjoitus, mikä tuo jätkän persoonallisuuden esiin sen sijaan tekee muhun suuren vaikutuksen. Mä olin seitsemännessä taivaassa ton Olavin tekstin luettuani. Alku, loppu ja kaikki siinä välillä, wau! Se jätkä todella osaa kirjoittaa! Tämän kuukauden numerossa Olavin aihe ei sytyttänyt mua yhtä paljoa, mutta sen tapa kirjoittaa vei taas menessään. Mä olin myyty.
Kaikki jätkät eivät kuitenkaan ole mestarikolumnisteja, eikä niiltä sellaista voida vaatiakaan. Nykyään kommuninkointi tapahtuu kuitenkin hyvin pitkälti tekstiviestien, facebookin, mesen yms. välityksellä, joten kirjoittamisen taito korostuu. Mun silmissä pisteet laskee heti, jos jätkä aloittaa facebook-keskustelun ilman tervehdystä. Perus "moi" ja hymiö perään sen sijaan nostavat pisteitä, eikä tämä vielä edes vaadi mitään hienoja kikkailuja. Mä kiinnitän myös aika paljon huomiota siihen, miten jätkät kommentoivat toisten statuspäivityksiä, kuvia ja seinäkirjoituksia. Hyvä tilannehuuomri saa mut aina hymyilemään ja nostaa ehdottomasti pisteitä. Lapselliset kommentit ja ilkeä piikittely sen sijaan vetävät fiilikset miinukselle.
Tänään äikän tekstitaidon kurssilla meidän maikka kertoi, että vanha essee koe suosi tyttöjä, koska tytöt kirjoittavat yleensä poikia paremmin. Äikän yo-kokeeseen lisättiin tekstitaidon osuus, jotta jätkillä olisi paremmat mahdollisuudet. Toisin kuitenkin kävi, tytöt vetivät paremmat pisteet myös tekstitaidossa. Vaikka mä en itse ole erityisen innostunut tekstivastauksista, mä kuitenkin arvostan taitoa, mitä hyvän vastauksen kirjoittaminen vaatii. Viiden, kuuden pisteen vastauksia rustaava jätkä osoittaa kypsyyttä ja pisteet mun silmissä nousee taas. Yli 50 pistettä esseekokeesta ja mä olen kypsä poimittavaksi. Okei, ei elämä ole näin mustavalkoista, eikä ne pisteet kaikkea kerro, mutta hyvää suuntaa ne kuitenkin antavat.
Jos tekstivastaukset eivät kuitenkaan ole vahvin osa-alue, ei peli ole vielä menetetty. Kuten jo totesin, tekstivastaukset eivät ole suurin intohimoni. Sen sijaan mä rakastan yli kaiken aforismeja! Jätkän ei tarvitse välttämättä tuottaa omaa tekstiä, mut voi hurmata myös oikein ajoitetuilla aforisemeilla. Siinä vaiheessa, kun tekstaa jätkälle "Mul on ikävä sua" ja saa vastaukseksi: "Ikävä on sanana pieni, mutta tunteena valtava. Se pysäyttää ajatukset ja pistää miettimään. Sen voi tuntea vain, jos oikeasti rakastaa." on vaikea pitää ilme peruslukemilla...
Groom
0 kommenttia:
Lähetä kommentti