Mä olen sinkku, onnellinen sinkku. Mulle on ihan ok, että kaikki ei oo sinkkuja (tai onnellisia), mutta sitä mä en vaan voi ymmärtää, minkä takia ihmiset ilmoittaa parin päivän tuntemisen jälkeen facebookissa olevansa "parisuhteessa"! Tänäänkin aamulla yksi kaveri bussissa käski mua menemään facebookiin kattomaan sen parisuhdestatusta. Mä ajattelin eka, että se on päättänyt julkistaa olevansa sinkku, mutta ehei! Tämä kaveri on nyt "parisuhteessa"...ja tosiaan tuntenut tämän jätkän...2 viikkoa? Ei siinä mitään, mun mielestä on hieno, että ihmiset rakastuu ja löytää toisensa, mutta ihan oikeesti! Kuka voi ilmoittaa olevansa parisuhteessa kahden viikon tuntemisen jälkeen?!? En minä ainakaan.
Ehkä mä sitten olen vain hidas. Jäänyt jälkeen ajastani. Mä en vain voi ymmärtää näitä tapauksia, jotka ensin ilmoittavat olevansa sinkkuja, puoli tuntia siitä he ovat "parisuhteessa" ja viiden minuutin päästä kihloissa. Anteeksi, mitä vittua? Suurin osa mun kavereista kuitenkin keikkuu siinä 18 vuoden tuntumassa, joten enää ei edes puhuta mistään ala-asteen "aletaanks olee" jutuista. Mä en voi kutsua 2 viikon tuntemista parisuhteeksi. En vaan voi, vaikka olisin kuinka rakastunut ja valuttanut aivoni vaaleanpunaiseksi mössöksi. Mulle parisuhde merkkaa lähinnä yhteistä osoitetta ja pankkitiliä, kun yhtä yhteistä leffailtaa ja kädestä kiinni pitämistä. Mä vedän myös eron seurustelun ja parisuhteen välille. Oikeastaan, jos nyt aletaan porrastamaan niin mun mielestä ensin tutustutaan, sitten tapaillaan (se pari viikkoa!), sitten seurustellaan ja vakavan seurustelun jälkeen voidaan klikata sieltä facebookista sitä kohtaa "parisuhteessa".
Mä en itse henkilökohtaisesti ilmoittaisi seurusteluistani facebookissa ainakaan ensimmäisen vuoden aikana. Syitä mulla on ainakin kaksi:
1. Yli vuoden seurustelun jälkeen mä voin pikku hiljaa olla varma, että siitä jutusta oikeasti tulee jotain, eikä se jäänyt vain kuukauden mittaiseksi teinisuhteeksi.
2. Mulla on niin monta sukulaista kaverina, enkä mä halua, että ne tietää mun yksityisasiosta sen enempää.
Oikeastaan mä salaisin mun poikaystävän kotiväeltäkin niin pitkään kuin se vain on mahdollista. Mulla ei ole vanhempia sisaruksia, joten kukaan ei ole raivannut mulle tietä, tuonut kaiken maailman renttuja kotiin ja totuttanut meijän äitiä sellaiseen. Mulla nousee karvat pystyyn pelkästä ajatuksesta meijän äidistä samassa ruokapöydässä mun poikaystävän kanssa.
Mä en edes tiedä mistä tää "haluan pitää poikaystäväni salassa" juontaa juurensa. En mä sitä kuitenkaan häpeilisi tai mitään, en vaan halua tuoda sitä kotiin. Jotenkin mä vaan kammoksun koko ajatusta. Meijän äiti ei edes ole mikään mahdottoman kamala hirviö, mutta mä en vaan kestä sitä, että se hiillostaisi sen jätkän hengiltä kaikilla kysymyksillä ja kyllä, mä oon varma, että se voisi vaikka kirjoittaa 500 sivuisen kirjan asioista, jotka se meinaa kysyä siltä poikaparalta, joka ekaa kertaa päätyy näytille...
Mä olen miettinyt myös, miten pitkään voisin salata sen jätkän kotiväeltä. Miten mä vosin käydä sen jätkän luona ilman, että ne saisi tietää ja miten pitkään mä voisin valehdella milloin mistäkin jäämättä kiinni. Kavereistakin mä kertoisin varmaankin vaan kolmelle läheisimmälle. Ja paskat! Ihan kuin mä osaisin olla hiljaa! Tännekin varmaan samantien laittaisin sen jätkän kuvan, nimen, puhelinnumeron ja henkilötunnuksen...
Groom
0 kommenttia:
Lähetä kommentti