Viimeinen nosto

Pitäisi varmaan miettiä kaksi kertaa, ennen kuin tekee mitään. Fyysinen rasitus kuulemma auttaa pahaan oloon. Tuli taas vedettyä vähän yli ja heitettyä aamulla sellanen setti, että jalat ei enää kanna ja päässä heittää. En selvästikään tunne rajojani...missään asiassa. Pitäisi tietää, mikä on liikaa ja missä menee raja ja lopettaa ajoissa. Mutta jos mä oon päättänyt tehdä jotain, niin mä myös teen sen. Jos mä en sitä tee, tuntuu että oon luovuttanut ja vaan jättänyt asian kesken. Inhoan luovuttamista. Mä päätin tehdä ne 200 vatsaa, 400 painoa ja 200 kyykkyä ja mähän perkele tein ne...ja nyt on sitten kaikki paikat kipeänä. Tietenkin myös venyttelin ja silloin soi tausta tämä biisi ja sen aikana tuli taas mietittyä, mitä kaikkea muuta olen päättänyt tehdä ja miten niin monet asiat ovat jääneet kesken.

Club For Five - Alone

I hear the ticking of the clock
I'm lying here the room's pitch dark
I wonder where you are tonight
No answer on the telephone
And the night goes by so very slow
Oh I hope that it won't end though
Alone

Till now I always got by on my own
I never really cared until I met you
And now it chills me to the bone
How do I get you alone

You don't know how long I have wanted
To touch your lips and hold you tight, oh
You don't know how long I have waited
And I was going to tell you tonight
But the secret is still my own
And my love for you is still unknown
Alone

On niin helppo päättää, että nyt teen 200 vatsaa ja rääkkään itseni hengiltä. Puristaa itsestään kaikki ulos. Ajatella viimeisen noston aikana, että nyt se on ohi, tämä on viimeinen. Kuitenkin jään viimeisen noston aikana jännittämään vatsaa normaalia pidemmäksi aikaa. Viivytän loppua ja helpotusta, haluan tuntea vielä hetken kipua ja tuskaa ja lopulta hellittää ja antaa pään laskeutua maahan ja vatsan rentoutua. Vasta silloin voin sanoa, että olen antanut kaikkeni.

Tuntuu, että mun koko muu elämä on nyt tilanteessa "viimeinen nosto ja pitkitetty kipu ja kärsimys". Mä en enää voi tehdä päätöstä, millä kipu loppuisi. Asiat eivät enää ole mun käsissä. Olisi niin helpottavaa jos olisi, mutta ne eivät ole. Jos asiat olisivat vielä mun käsissä varmaa olisi, että mä en olisi viimeisen noston aikana jäänyt viivyttämään loppua ja jatkanut kipua ja tuskaa. Mitään viimeistä nostoa ei olisi edes tullut. Mä olisin tajunnut ajoissa, että on aika luovuttaa. Paras vaihtoehto ehkä olisi ollut se, että olisin jäänyt koko päiväksi sänkyyn  makaamaan ja päättänyt olla tekemättä mitään. Silloin mun ei olisi tarvinnut luovuttaa, eikä käydä läpi tuskallista viimeistä nostoa.

Tehty, mikä tehty. Ainakin tuntuu, että jotain on tehty. Joka paikkaan sattuu, mutta kyllä fyysinen kipu aina henkisen voittaa. Ei tästä jutustakaan pitänyt tulla mitään tuska vuodatusta, jotenkin vaan lähti ajatus taas harhailemaan. Ehkä se johtuu siitä, että olen koko päivän kuunnellut tällästä surumielistä musaa. Biisejä, joita on tullut tykitettyä sillon, kun on oikeasti mennyt huonosti. Niistä biiseistä vaan tulee heti se sama huono fiilis, mikä niistä on joskus aikoinaan tullut. Silloin niiden kuunteleminen on ehkä helpottanut tuskaan, mutta nyt niiden kuunteleminen tuo huonoja muistoja mieleen. Jännä miten suuri vaikutus sillä oikeasti on. Riittää, että pistää sellaisen biisin soimaan, mitä on kuunnellut vaikeina aikoina ja heti iskee tunteet pintaan ja alkaa itkettää, vaikka hetki sitten olisi ollut ihan hyvä fiilis.

Mä olen muutenkin tosi tunteellinen. Musta näkee ihan liian selvästi, mitä mä ajattelen ja tunnen. Se jätkä tosin ei näytä näkevän. Tosin sen edessä mä pystyn näyttämään normaalilta, vaikka mun sisällä myllertää. Mä jotenkin vaan menen aina ihan sekaisin kun mä nään sen. Mä yritän suhtautua siihen neutraalisti, mutta en pysty. Mä en enää edes tiedä, mitä mä tunnen sitä kohtaan. Tekisi mieli sanoa etten mitään, mutta se ei selvästikään ole totta. Mä haluaisin vaan sysätä tunteet sivuun ja ajatella järjellä. Se vaan on vähän vaikeeta, koska mulla menee pasmat sekasin aina kun mä vaan nään sen. Eikä mun oikeestaan tarvii edes nähdä sitä. Riittää, että sen nimi ilmestyy Facebookin online listalle.

Ehkä mä voin nyt laittaa tämä sekavan mielentilan väsymyksen piikkiin? Aikaero Kanadaan on vähän turhan iso. Ensi yönäkin pitäisi herätä viideltä katsomaan jääkiekkoa. Eikä meillä ole edes kisakatsomoa! 

Mun piti oikeasti kirjoittaa siitä, miten hauskaa meillä oli eilen pulkkailemassa ja tässä on lopputulos. Voisi vaan pyyhkiä tän kaiken paskan pois, mutta sen verran pitkään on tässä tullut istuttua ja tätä näpyteltyä, joten ehkä mä nyt samalla vaivalla julkaisenkin tämän ja annan taas tosi fiksun kuvan itsestäni. Ehkä seuraava juttu on vähän selkeämpi. Tämän jutun opetus olkoon vaikka, että älä aloita aamua tekemällä vatsoja, siitä seuraa vain tälläinen järkyttävä, normaaliakin sekavampi ajatusketju, mistä ei kyllä kukaan ota mitään selvää.