Joumoi!
Vapaapäivä! Vihdoinkin koeviikko on ohi ja saa taas hetken hengähtää ja hengittää vähän vapaammin. Nyt on oikeesti tosi vapautunut fiilis. Enää ei tarvii lukea. Ei stressaa jostain tyhmästä kokeesta. Voi vaan olla. Yksin himassa. Soittaa musaa täysillä. Mennä nukkumaan, jos väsyttää. Ei oo mitään, mitä pitäis tehä...paitsi kusettaa koira, mutta sekin on jo hoidettu. Tää aamu alko muutenkin ihan super hyvin. Mulla on nimittäin lippu Green Dayn keikalle! Kaikki aamut vois alkaa hyvillä uutisilla. Ei ne ala ja musta tuntuu, että huomenna saattaa tulla taas aika kovia pommeja...jo aamulla.
Näitä pommeja tippui ekan kerran tasan viikko sitten. Sillon mä vielä luulin, että nää pommit on turvallisia. Ne vaan sisälsi tietoa. Ei muuta. Se tieto tosin oli hankittu ehkä vähän riskillä. Oikeestaan aluksi oli vaan helppo ajatella, että tää on ihan turvallista, eikä tästä ikinä jäädä kiinni. Sitten selvis, mistä suunnasta näitä pommeja oikeen satelee. Vikasuunnasta mun kannalta.
Me jouduttiin indeedin kanssa vähän paskaan tilanteeseen, eikä mulla oo mitään käsitystä miten. Jotenkin me vaan oltiin siinä tilanteessa, että noita tietopommeja alko vaan sataa meille, miten sen nyt sanois...muutaman välikäden kautta. Tää tilanne on aika jännä ja tätä on vähän vaikee selittää. Me ei oikeestaan olla ees pyydetty noita tietoja, niitä vaan tulee ja tulee...ja me tottakai vastaanotetaan kaikki kiltisti...vaikka osa pommeista sisältääkin aika tiukkaa tavaraa, niin on siellä joukossa myös sellasta tavaraa, mikä on musiikkia meijän korville. Ai niin, nää tietopommit on kaiken kattavia raportteja meijän koulun kuumimmista jätkistä...
Näin kun ajattelee, tilannehan on aika hyvä. Me saadaan tietoa just niistä henkilöistä, joista me tietoa halutaan. Eikä meijän tarvii tehä mitään. Aluks mä pystyinkin ajattelemään näin. Mutta sitten, sitten meille selvis keneltä näitä tietoja tulee. Olo oli lievästi sanottuna....Buuuuuusted! Tää meijän päälähde on nimittäin mun luokalla..mut se on myös jätkä. Sillä on putkiaivot. Pakko olla. Kaikilla jätkillä on putkiaivot. Ei se mitenkään osaa yhdistää meitä tähän.
Tässä pilvilinnassa elettiin onnellisina maanantaihin asti. Me saadaan tietoa, kukaan ei epäile meitä, kaikki on hyvin. Kaikki tosiaan oli hyvin, mutta sitten indeed onnistui sanomaan viisi sanaa, viisi sanaa, joista kukaan ei olis osannu mun lisäks päätellä mitään. Paitsi tää meijän päälähde. Meijän päälähde, joka seisoi alle puolen metrin päässä meistä, kun indeed lausuin nää kohtalokkaat sanat. Mä en oo varmaan ikinä koskaan milloinkaan kokenu sellasta tunteiden sekamelskaa.
Hyvin pitkälti koko kotimatka sitten spekuloitiin, kuuliko se ja jos kuuli niin osasiko se yhdistää ja mitä jos osasikin yhdistää...tää tilanne ei ollut enää yhtään kiva. Me kuitenkin päädyttiin lopputulokseen, joka miellytti meitä eniten: Se ei kuulut mitään, eikä todellakan osaa yhdistää meitä mihinkään. Hienoa. Eletään turvallisesti pilvilinnassa.
Sitten tuli ilta ja uutta tietoa. Tää tieto oli vieläpä mukavaa sellaista. Ajateltiin, että olis parempi varoittaa tätä meijän välikättä. Jos nää lähteet alkaa kyselee meistä niin kieltää vaan kaiken. Sitten tuli pommi...ja tää pommi tiputti mut pilvilinnasta...ja se pudotus ei ollut mukava.
Mun pää oli jo pölkyllä. Mua epäillään jo. Musta on jo kyselty...ja ihan totta! Mä en oo ees tehnyt mitään! Taas mut muistetaan ihan vääristä asioista. Mitäs nyt sitten? Vielä ei jääty kiinni ja kaikki epäilyt kuitattiin sanomalla "en tiedä". Mä en kuitenkaan usko, että tää olis sammuttanut niitä epäilyitä. Varsinkaan eilisen jälkeen. Tunsin lievästi sanottuna olevani suurennuslasin alla. Ei siinä mitään, kivahan se on jos joku pitää sua stalkkaamisen arvosena siinä tapauksessa, että se on kiinnostunut. Mä jouduin tarkkailuun vähän toisista syistä...ja nyt, nyt ahdistaa...
Nyt kun mä oon lähtenyt avautumaan, niin kai sitä vois sitten avautua oikeen kunnolla. Eli, meidän koulussa on yks jätkä, joka on mulle vähän enemmän kuin maisema. Mä en yleensä avaudu mistään, varsinkaan jätkäjutuista. Mä vaan huomasin ton jätkän vähän huonoon aikaan. Mun elämä oli marras-joulukuussa aika pahasti sekasin. Ratsastus on mun henkireikä, mikä pitää mua hengissä. Yhtäkkiä jotain vaan tapahtu. Ensin mulle kaikista rakkain hevonen kuoli. Sitten mulle todella tärkeä hevonen myytiin. Ja heti perään mulle kaikista rakkain poni joutu tosi huonoon jamaan ja melkein kuoli. On oikeestaan ihme, että tää poni on enää hengissä. Näiden lisäks mulle sattu töissä (tallilla) pieni tilanne, jonka seurauksena kaksi hevosta oli todella lähellä vakavaa loukkaantumista. Ne olis loukkaantunut jos en olisi niitä pelastanut...ja niitä pelastaessa olin päästä hengestäni. Me selvittiin pelkällä eläinlääkärillä ja muutamalla tikillä.
Mutta niin, näiden takia mun elämä oli aika sekasin ja tunteet veti aikamoista vuoristorataa. Mun henkireikä pieneni liian paljon, liian nopeesti. Sillon, sillon mä huomasin sen jätkän. Aluks se oli vaan kivannäkönen. Sit se alko olee jo helvetin hyvännäkönen. Ja sitten mä huomasin, että olin päästänyt itseni ihastumaan siihen. Aluks mä pystyin suht hyvin kieltämään sen ja pidin tätä jätkää vaan maisemana. Sitten mun kaverit alko päästä kärryille...ja nyt kärryt alkaa olee niin täynnä, että istumapaikkoja ei ainakaan enää oo. Tää vaan lähti käsistä, enkä enää voinut vaan kieltää ja väittää, että tää jätkä on mulle pelkkä maisema. Mun kaverit on liian fiksuja ja mun elämä oli liian sekasin, minkä seurauksena mä aloin vaan avautua...
Tää jätkä myös tietää. Mutkan kautta, mutta tietää kuitenkin. Mutta se ei osota pienintäkään merkkiä, mitä se meinaa sillä tiedolla tehä. Tää jätkä on lampunvarjostin. Sillä on joku hirvee suoramuuri sen ympärillä. Tuntuu, että se elää jossain ihan omassa kuplassa. Siihen ei saa katsekontaktia, ainakaan kunnolla. Siltä ei saa myöskään minkään näköstä vastausta yhtään mihinkään. Olo on kun pikkutytöllä, joka tuijottaa lamppua kaiket päivät ja haluis vaan kiskasta lampunvarjostimen sivuun ja tökkästä hehkuvaa valoa siinä toivossa, että muuttuis prinsessaks. Mä kattelen tätä jätkää kaiket päivät ja haluisin vaan tökkää sormeni lamppuun...vaikka mä tiedän, että se voi polttaa...ja jättää kipeet haavat. Mä tiedän, että se polttaa, mutta en enää jaksa vaan katella ja elätellä toivoa "mitä jos..." Mielummin mä tökkään sormeni lamppuun nyt ja kärsin nyt sen aiheuttamat tuskat. Koska mitä pidempään tää tilanne jatkuu, sitä pidempään tää lamppu ehtii olla päällä...ja se muuttuu koko ajan kuumemmaks ja kuumemmaks ja polttaa aina vaan kovemmin...
Tää tilanne on livästi sanottuna raivostuttava. Mun henkireikä pieneni taas. Taas yks mulle todella tärkeä hevonen oli poistunut mun elämästä. Ei hyvältä näytä. Tosta jätkästä ei oo selvästikään tulossa mulle uutta henkireikää. Päinvastoin. Sen jälkeen kun se sai tietää, se on vaan hyppiny mun silmille. Mä päätin unohtaa ja ignoraa sen. Se on vaan aika helvetin vaikeeta kun toi jätkä vaan pamahtaa mun silmille. Tuntuu, että se tekee sen vielä tahallaan. Aina jos mä oon syömässä koulussa tää jätkä vaan iskeytyy mun näköpiiriin. Lievästi sanottuna vaikee unohtaa. Jos mä vaan katon vastapäätä istuvaa kaveria, mä nään myös sen jätkän. Joko se istuu niin, että jos mä katson eteenpäin, mä en voi olla näkemättä sitä. Tai sitten se kävelee kiduttavan hitaasti meijän pöydän ohi. Monta kertaa. Uudestaan ja uudestaan. Joko se tekee sen tiedottomasti tai sitten se saa jotain kiksejä siitä, että mä meen sekasin siitä. Mä haluisin vaan vetää laput silmille.
Vaikka mä onnistuisinkin vetää laput silmille, mun kaverit ei onnistu. Arviolta kaikki mun kaverit on enemmän tai vähemmän perillä tästä tilanteessa, enkä mä oo enää missään turvassa. Jos mä en oo huomannu tätä jätkää niin joukko virnuilevia kaverita ympärillä tekee harvinaisen selväks et se on näköpiirissä. Eikä niillä tunnu olevan pienintäkään halua uskoa, että mä ihan tosissani yritän unohtaa ton tyypin.
Unohtaminen kuitenkin vaatii lehmäpolkua, hyvää lehmäpolkua. Lehmäpolkua, eli uutta jätkää joka vetää ajatukset pois vanhasta. Tilanne lehmäpolkujen suhteen ei kuitenkaan näytä kauheen hyvältä. Noi tietopommit, mitä meille on tullu on valottanu tilannetta parin tyypin kohdalla sen verran, että niitä ei kannata ottaa lehmäpoluiksi...tai muuten mä oon kesään menessä tökänny sormeni niin moneen lamppuun, että sormet loppuu kesken...
Groom
0 kommenttia:
Lähetä kommentti