Viimeinen nosto

Pitäisi varmaan miettiä kaksi kertaa, ennen kuin tekee mitään. Fyysinen rasitus kuulemma auttaa pahaan oloon. Tuli taas vedettyä vähän yli ja heitettyä aamulla sellanen setti, että jalat ei enää kanna ja päässä heittää. En selvästikään tunne rajojani...missään asiassa. Pitäisi tietää, mikä on liikaa ja missä menee raja ja lopettaa ajoissa. Mutta jos mä oon päättänyt tehdä jotain, niin mä myös teen sen. Jos mä en sitä tee, tuntuu että oon luovuttanut ja vaan jättänyt asian kesken. Inhoan luovuttamista. Mä päätin tehdä ne 200 vatsaa, 400 painoa ja 200 kyykkyä ja mähän perkele tein ne...ja nyt on sitten kaikki paikat kipeänä. Tietenkin myös venyttelin ja silloin soi tausta tämä biisi ja sen aikana tuli taas mietittyä, mitä kaikkea muuta olen päättänyt tehdä ja miten niin monet asiat ovat jääneet kesken.

Club For Five - Alone

I hear the ticking of the clock
I'm lying here the room's pitch dark
I wonder where you are tonight
No answer on the telephone
And the night goes by so very slow
Oh I hope that it won't end though
Alone

Till now I always got by on my own
I never really cared until I met you
And now it chills me to the bone
How do I get you alone

You don't know how long I have wanted
To touch your lips and hold you tight, oh
You don't know how long I have waited
And I was going to tell you tonight
But the secret is still my own
And my love for you is still unknown
Alone

On niin helppo päättää, että nyt teen 200 vatsaa ja rääkkään itseni hengiltä. Puristaa itsestään kaikki ulos. Ajatella viimeisen noston aikana, että nyt se on ohi, tämä on viimeinen. Kuitenkin jään viimeisen noston aikana jännittämään vatsaa normaalia pidemmäksi aikaa. Viivytän loppua ja helpotusta, haluan tuntea vielä hetken kipua ja tuskaa ja lopulta hellittää ja antaa pään laskeutua maahan ja vatsan rentoutua. Vasta silloin voin sanoa, että olen antanut kaikkeni.

Tuntuu, että mun koko muu elämä on nyt tilanteessa "viimeinen nosto ja pitkitetty kipu ja kärsimys". Mä en enää voi tehdä päätöstä, millä kipu loppuisi. Asiat eivät enää ole mun käsissä. Olisi niin helpottavaa jos olisi, mutta ne eivät ole. Jos asiat olisivat vielä mun käsissä varmaa olisi, että mä en olisi viimeisen noston aikana jäänyt viivyttämään loppua ja jatkanut kipua ja tuskaa. Mitään viimeistä nostoa ei olisi edes tullut. Mä olisin tajunnut ajoissa, että on aika luovuttaa. Paras vaihtoehto ehkä olisi ollut se, että olisin jäänyt koko päiväksi sänkyyn  makaamaan ja päättänyt olla tekemättä mitään. Silloin mun ei olisi tarvinnut luovuttaa, eikä käydä läpi tuskallista viimeistä nostoa.

Tehty, mikä tehty. Ainakin tuntuu, että jotain on tehty. Joka paikkaan sattuu, mutta kyllä fyysinen kipu aina henkisen voittaa. Ei tästä jutustakaan pitänyt tulla mitään tuska vuodatusta, jotenkin vaan lähti ajatus taas harhailemaan. Ehkä se johtuu siitä, että olen koko päivän kuunnellut tällästä surumielistä musaa. Biisejä, joita on tullut tykitettyä sillon, kun on oikeasti mennyt huonosti. Niistä biiseistä vaan tulee heti se sama huono fiilis, mikä niistä on joskus aikoinaan tullut. Silloin niiden kuunteleminen on ehkä helpottanut tuskaan, mutta nyt niiden kuunteleminen tuo huonoja muistoja mieleen. Jännä miten suuri vaikutus sillä oikeasti on. Riittää, että pistää sellaisen biisin soimaan, mitä on kuunnellut vaikeina aikoina ja heti iskee tunteet pintaan ja alkaa itkettää, vaikka hetki sitten olisi ollut ihan hyvä fiilis.

Mä olen muutenkin tosi tunteellinen. Musta näkee ihan liian selvästi, mitä mä ajattelen ja tunnen. Se jätkä tosin ei näytä näkevän. Tosin sen edessä mä pystyn näyttämään normaalilta, vaikka mun sisällä myllertää. Mä jotenkin vaan menen aina ihan sekaisin kun mä nään sen. Mä yritän suhtautua siihen neutraalisti, mutta en pysty. Mä en enää edes tiedä, mitä mä tunnen sitä kohtaan. Tekisi mieli sanoa etten mitään, mutta se ei selvästikään ole totta. Mä haluaisin vaan sysätä tunteet sivuun ja ajatella järjellä. Se vaan on vähän vaikeeta, koska mulla menee pasmat sekasin aina kun mä vaan nään sen. Eikä mun oikeestaan tarvii edes nähdä sitä. Riittää, että sen nimi ilmestyy Facebookin online listalle.

Ehkä mä voin nyt laittaa tämä sekavan mielentilan väsymyksen piikkiin? Aikaero Kanadaan on vähän turhan iso. Ensi yönäkin pitäisi herätä viideltä katsomaan jääkiekkoa. Eikä meillä ole edes kisakatsomoa! 

Mun piti oikeasti kirjoittaa siitä, miten hauskaa meillä oli eilen pulkkailemassa ja tässä on lopputulos. Voisi vaan pyyhkiä tän kaiken paskan pois, mutta sen verran pitkään on tässä tullut istuttua ja tätä näpyteltyä, joten ehkä mä nyt samalla vaivalla julkaisenkin tämän ja annan taas tosi fiksun kuvan itsestäni. Ehkä seuraava juttu on vähän selkeämpi. Tämän jutun opetus olkoon vaikka, että älä aloita aamua tekemällä vatsoja, siitä seuraa vain tälläinen järkyttävä, normaaliakin sekavampi ajatusketju, mistä ei kyllä kukaan ota mitään selvää. 

Touch me, touch me. I wanna feel your body

Aamudataus on paras dataus.

Tää on tämmöinen "the morning after" -postaus.

Olinpa siis eilen vähän tanssahtelemassa wanhoissa ja siitä jäi kyllä vähän epämääräiset fiilikset. Päällimmäisenä on tunne siitä, että oli ihan sikakivaa ja tosi onnistunut ilta, mutta toisaalta jotkut asiat jäi kaihertaa mieltä. Arvatkaapa mikä erityisesti?

Mr Badass tietenkin!
Multa ei loppunu happi, kun näin sen frakissa.
Multa ei loppunu oikeestaan kertaakaan happi eilisen aikana.
Mitä on tapahtunu?!

Oon tässä ollu vajaan viikon sillai "omgomgomg torstaina nään sen frakissa ja kuolen koska se tulee näyttämään tappavan hyvältä", mut en sit kuollukaa. Mitä on tapahtunu?!
Kyllähän se MrB näytti hyvältä, ei voi kieltää ja olin kuulemma iteki tosi kaunis ja ihanat hiukset ja ihana mekko ja ihanaihana minä. (Sain kyllä kuulla illan aikana varmaan kaikilta, joiden kanssa puhuin, että mua ei meinannu tunnistaa... HMM.) MUTTA SILTI. Mulle ei tullu sellasta "apua happi loppuu!"-tunnetta, kun näin MrB:n. Pikemminkin kattelin sitä sillai "mmm, on se joo ihan hyvännäkönen noinkin".

Tanssiessa mulla puski ehkä kahen minuutin välein pintaan vitutus puvusta. Se on joo nätti ja kiva, mutta kompastuin vähän väliä helmoihini (koska joku oli pielessä) ja sain koko ajan olla nostelemassa pukua ylöspäin, koska se oli olkaimeton. Muutenkin koko se aika, mitä mulla oli toi puku päällä, talloin helmaa aika urakalla ja kyllä muutkin sitä helmaa tallo. Se ei kuitenkaan pilannu mun iltaa sen pahemmin!

Illalliset. Sinne tuli vaan muutama mun lähimmistä kavereista, mutta hauskaa oli silti! Kuitenkin tunnen sen verran porukkaa (tietenkin ;) ), että saatoin pyöriä vähän missä sattuu. Ihan pahimpien kermislissujen joukkoon en edes yrittänyt tunkea, mutta ei se kamalasti menoa haitannut.
Safkattiin oikestaan vähän syrjemmässä muutaman tyypin kanssa, mutta kun syömiset oli hoidettu ja porukka alkoi kasaantua erilaisiin löyhiin kasoihin hengailemaan joko pöytien ääreen, sohville tai keskilattialle, niin kyllähän sitä tuli juteltua aika monien kanssa, vaikka se toki painottui tutuimpien kavereiden kanssa hengailuun. (huomatkaa superpitkät lauserakenteet!)

MrB osoitti vähän toista puoltaan illallisilla. Vaikka se ei riehunut ihan samaan tapaan kuin meidän koulussa pellen roolin hankkineet jätkät, niin kyllä mulla oli vähän "omg"-olo, kun katto sen menoa. Koulussa se on ollu yleensä ehkä vähän sivummalla, eikä niin näkyvä, mutta tuolla se biletti (lähinnä jätkien kanssa) ihan kohtuullisella vauhdilla. Ja kaikki ilman viinaa. Freaky.

Tätä juttua vois vaikka jatkaa huomenna, kun oon selvinny jatkoilta ja saanu vähän unta palloon. Nyt pitää alkaa vetää pukua uudestaan päälle, jotta ehtii pyörähtelemään koululle.

Palataan astialle.
~ indeed

Ajattelen, olen siis olemassa

"Ohi vilahtelee pojat fillareillaan
ydinperheitä turvavolvoissaan
Rekat puhaltelee katkeraa savuaan
Kaiken keskellä istun mä paikallaan

Ei mulloo suuntaa ollenkaan
kun mä ootan aloillaan
et' muistot susta helpottaa
vasta sitten voin aloittaa

Miks aina täytyy käydä näin
taas asemalle yksin jäin
Ei ovet aukee minnekään
Joo mä jään, aina jään, tänne jään

Mun elämä vaan pyörii ympyrää

Kyydin sä sait, ajelit pois
Katosit maailmaa näkeen
Tänne mä jäin tuijottamaan
Ajatus vierii alamäkeen, mäkeen, mäkeen

Miks aina täytyy käydä näin
taas asemalle yksin jäin
Ei ovet aukee minnekään
Joo mä jään, aina jään, tänne jään

Miks aina täytyy käydä näin
taas asemalle yksin jäin
Ei ovet aukee minnekään
Joo mä jään, aina jään, tänne jään

Mun elämä vaan pyörii ympyrää"

Tiktak-Ympyrää

En tiiä mistä tää biisi tuli mun päähän, mutta jotenkin noi sanat iskee nyt aika hyvin. Tuntuu, että suunta on täydellisen hukassa ja elämä vaan pyörii ympyrää. Mikään ei etene mihinkään. Paitsi mun päässä ja se on nyt vika paikka minkään etenemiseen. Mä ajattelen koko ajan ihan liikaa, ihan kaikkea ja se on todella raivostuttavaa. Sitä vaan löytää itsensä kerta toisensa jälkeen analysoimasta ja spekuloimasta kaiken maailman pikku juttuja. Tätä menoa pää kyllä hajoaa. Täydellinen päänselvitys olisi paikallaan.

Mulle tarjoutuikin aivan mielettömän hieno ja mahtava tilaisuus selvittää päätä. Kaveri laittoi viestiä ja pyysi mua kahdeksi kuukaudeksi Belgiaan hoitamaan hevosia. Ekaa kertaa ikinä mä jouduin kieltäytymään. Toi oli myöskin mun elämäni vaikein kieltäytyminen. Ihan mielettömän vaikeeta kieltäytyä noin loistavasta tilaisuudesta. Mieli myllertää siihen malliin, että pari kuukautta Belgiassa olisi varmasti tehnyt hyvää. Kaukana täältä, sellaisten ihmisten keskellä, jotka ei tiedä mistään mitään, hevoset pitää kiireisenä ja vie ajatukset muualle. Jos toi pari kuukautta ei olisi riittänyt yli pääsemiseen, ainakin se olisi antanut muuta ajateltavaa ja tilanne täällä olisi ehtinyt jo rauhoittua.

Mutta mulla on koulu. Koulu, joka estää mua lähtemästä. Mä kuitenkin ihan tosissani harkitsin lähtemistä. Jos mä olisin kuunnellut sydäntäni, mä olisin lähtenyt heti. Mutta mä ajattelin järjellä ja jäin. Lähteminen olisi ollut vaan niin helppo ratkaisu. Tekisi mieli vain paeta tätä tilannetta. Mulla on vielä ihan hirveä ikävä noita Belgian porukoita, mkä tekee tästä vielä vaikeampaa. 

Oikeasti mun asiat on kyllä ihan hyvin täällä, eikä mun oikastaan tarvitsi paeta mitään. Silti jokin vaan ahdistaa mua. Se jokin taitaa olla se jätkä. Se jätkä, joka pistää mun pasmat sekaisin. Se jätkä, joka on mulle vieläkin yksi suuri kysymysmerkki. Se jätkä, joka pistää mut spekuloimaan pienimpiäkin asioita. Se jätkä, joka on koko ajan onlinessa mun päässä. Se jätkä, joka tunkeutuu mun jokaikiseen ajatukseen. Se jätkä, johon mä annoin itseni ihastua.

Nyt mä en kuitenkaa voi lähteä Belgiaan. Mun on pakko selvitellä päätäni täällä. Se menee kuitenkin vaan entistä pahemmin sekaisin joka päivä, koska näen tota jätkää päivittäin koulussa. Toi jätkä vaan antaa mulle koko ajan lisää spekuloinnin aihetta. Se katsoo sinisillä silmillään mua silmiin ja vaikka mä en halua mitään muuta enempää kuin että se katsoisi, en vaan pysty katsomaan takaisin. Ehkä mä vaan pelkään, että sen katse ei tarkoita mitään. Se tässä just tuskasta onkin. Se antaa mulle koko ajan ajattelemisen aihetta, mutta ei muuta. Katseita ja tilanteita, jotka eivät ikinä johtaneet mihinkään, vaan jättivät jälkeensä pelkkää jossittelua...

Groom

'Cause we got it goin' on~

Ei meillä oikeesti oo mitään ihmeellistä menossa just nyt, toi Bon Jovin biisi vaan soi taustalla ja päässä.

Viime maanantain fail&busted:in jälkeen on ollu vähän hiljasempaa, mut pakko myöntää, et meidän aivot käy silti ihan ylikierroksilla. Kaikkien liikkeet rekisteröidään ja sit keuhkotaan niille kavereille, joilla ei oo tutka päällä ja jotka ei tajuu asioita niin nopeesti ku me. Tai no ei me keuhkota, mut kyl siitä pitää huomauttaa, jos joku ei tajuu tsekata ihmisten käyttäytymistä sillon, kun ite ei vaan voi kattoa (esim. jos sattuu olee selin tutkattavaan tyyppiin). Meillä on tosiaankin jännää. Jännääkin jännempää.

Torstaina alko uus jakso ja kuumin puheenaihe mulla Groomilla oli tietenkin se, kuka on kenenki kaa samalla kurssilla ja missä nää meidän "enemmän kuin maisemat" liikkuu milläkin tunnilla. Mulle narahti yks kurssi oikeen kunnon maisemilla (Badass + läjä muita kuumiksia) ja sen turvin jaksan aika muikeesti koko jakson. Lisäksi mun pitää tsekata vielä yks kurssi, ku päätin vaihtaa yhen liian työlään kurssin iisipiisikurssiin. Työläässä ei ollu ees maisemia! Toisessa iisipiisikurssissa ois ollu abimaisema, mut päätin silti tehä sen itsenäisenä. Saan ainaki maanantain ekan tunnin vapaaks eli tuun sillon kymmeneks kouluun. <3

Tossa torstaina meillä oli viimesen tunnin tilalla yhen viime jaksossa olleen kurssin esitys, eli pakkauduttiin isolla lössillä auditorioon. Pakko sanoa, että osa esityksestä meni vähän ohi, kun kaks aivan järjettömän kokosta selkää oli suoraan meidän edessä. Ne oli treenattuja selkiä. Kyl kuitenki tuli sen verran esitystä seurattua, että tiedettiin aika tarkkaan, kuka kuumisesiintyjä teki mitäkin! Loppuaplodien aikaan tuli pieni jäätyminen, kun nää edessä olevat ladonovet taputti ja totta kai sillai, että varmana haba loistaa suoraan meidän nenien edessä. Siinä meinas melkeen happi loppua. ;)

Eilen illalla pakkauduttiin tyttöporukalla kaverille parantamaan maailmaa. Safkauksen, koulun lissujen dissauksen ja singstarin lomassa tuli kyllä paikoitellen aika rankkaa avautumista ja hienoisia salaisuuksiakin paljastui. Vedettiin kahen aikaan yöllä kunnon angstiavautumisia ja puolet porukasta löys ittensä pillittämästä sieltä sohvalta. Kuitenki ihan jees välillä puhua jostain muustakin kuin siitä, miten koulussa menee ja kuinka mun ja Groomin jutut muka menee yli.

Ei meidän jutut ees mee yli, eikä mitään oikeesti radikaalia oo ees tapahtunu! Kaikki vaan tulee nopeesti juttu toisensa perään, että siinä meinaa lentää kyydistä alta aikayksikön. Nyt ku on ollu vähän seesteisempää nää pari päivää, nii rupee huomaamaan, että mitään kovin kamalan ihmeellisen kauheaa ei oo vielä tapahtunu. Muutama ylimääränen ihminen tietää meidän asioista, mutta niin kauan ku ne pitää suunsa kiinni, nii meillä ei oo mitään hätää. Problem almost solved! Kuhan tässä nyt vähän pidetään pienempää ääntä ja suunnitellaan peliliikkeet huolella, niin ei mitään hätää.

Pitäkää homma kasassa!
~ indeed

Sekavia fiiliksiä ja lampunvarjostimia

Joumoi!

Vapaapäivä! Vihdoinkin koeviikko on ohi ja saa taas hetken hengähtää ja hengittää vähän vapaammin. Nyt on oikeesti tosi vapautunut fiilis. Enää ei tarvii lukea. Ei stressaa jostain tyhmästä kokeesta. Voi vaan olla. Yksin himassa. Soittaa musaa täysillä. Mennä nukkumaan, jos väsyttää. Ei oo mitään, mitä pitäis tehä...paitsi kusettaa koira, mutta sekin on jo hoidettu. Tää aamu alko muutenkin ihan super hyvin. Mulla on nimittäin lippu Green Dayn keikalle! Kaikki aamut vois alkaa hyvillä uutisilla. Ei ne ala ja musta tuntuu, että huomenna saattaa tulla taas aika kovia pommeja...jo aamulla.

Näitä pommeja tippui ekan kerran tasan viikko sitten. Sillon mä vielä luulin, että nää pommit on turvallisia. Ne vaan sisälsi tietoa. Ei muuta. Se tieto tosin oli hankittu ehkä vähän riskillä. Oikeestaan aluksi oli vaan helppo ajatella, että tää on ihan turvallista, eikä tästä ikinä jäädä kiinni. Sitten selvis, mistä suunnasta näitä pommeja oikeen satelee. Vikasuunnasta mun kannalta. 

Me jouduttiin indeedin kanssa vähän paskaan tilanteeseen, eikä mulla oo mitään käsitystä miten. Jotenkin me vaan oltiin siinä tilanteessa, että noita tietopommeja alko vaan sataa meille, miten sen nyt sanois...muutaman välikäden kautta. Tää tilanne on aika jännä ja tätä on vähän vaikee selittää. Me ei oikeestaan olla ees pyydetty noita tietoja, niitä vaan tulee ja tulee...ja me tottakai vastaanotetaan kaikki kiltisti...vaikka osa pommeista sisältääkin aika tiukkaa tavaraa, niin on siellä joukossa myös sellasta tavaraa, mikä on musiikkia meijän korville. Ai niin, nää tietopommit on kaiken kattavia raportteja meijän koulun kuumimmista jätkistä...

Näin kun ajattelee, tilannehan on aika hyvä. Me saadaan tietoa just niistä henkilöistä, joista me tietoa halutaan. Eikä meijän tarvii tehä mitään. Aluks mä pystyinkin ajattelemään näin. Mutta sitten, sitten meille selvis keneltä näitä tietoja tulee. Olo oli lievästi sanottuna....Buuuuuusted! Tää meijän päälähde on nimittäin mun luokalla..mut se on myös jätkä. Sillä on putkiaivot. Pakko olla. Kaikilla jätkillä on putkiaivot. Ei se mitenkään osaa yhdistää meitä tähän.

Tässä pilvilinnassa elettiin onnellisina maanantaihin asti. Me saadaan tietoa, kukaan ei epäile meitä, kaikki on hyvin. Kaikki tosiaan oli hyvin, mutta sitten indeed onnistui sanomaan viisi sanaa, viisi sanaa, joista kukaan ei olis osannu mun lisäks päätellä mitään. Paitsi tää meijän päälähde. Meijän päälähde, joka seisoi alle puolen metrin päässä meistä, kun indeed lausuin nää kohtalokkaat sanat. Mä en oo varmaan ikinä koskaan milloinkaan kokenu sellasta tunteiden sekamelskaa.

Hyvin pitkälti koko kotimatka sitten spekuloitiin, kuuliko se ja jos kuuli niin osasiko se yhdistää ja mitä jos osasikin yhdistää...tää tilanne ei ollut enää yhtään kiva. Me kuitenkin päädyttiin lopputulokseen, joka miellytti meitä eniten: Se ei kuulut mitään, eikä todellakan osaa yhdistää meitä mihinkään. Hienoa. Eletään turvallisesti pilvilinnassa.

Sitten tuli ilta ja uutta tietoa. Tää tieto oli vieläpä mukavaa sellaista. Ajateltiin, että olis parempi varoittaa tätä meijän välikättä. Jos nää lähteet alkaa kyselee meistä niin kieltää vaan kaiken. Sitten tuli pommi...ja tää pommi tiputti mut pilvilinnasta...ja se pudotus ei ollut mukava.

Mun pää oli jo pölkyllä. Mua epäillään jo. Musta on jo kyselty...ja ihan totta! Mä en oo ees tehnyt mitään! Taas mut muistetaan ihan vääristä asioista. Mitäs nyt sitten? Vielä ei jääty kiinni ja kaikki epäilyt kuitattiin sanomalla "en tiedä". Mä en kuitenkaan usko, että tää olis sammuttanut niitä epäilyitä. Varsinkaan eilisen jälkeen. Tunsin lievästi sanottuna olevani suurennuslasin alla. Ei siinä mitään, kivahan se on jos joku pitää sua stalkkaamisen arvosena siinä tapauksessa, että se on kiinnostunut. Mä jouduin tarkkailuun vähän toisista syistä...ja nyt, nyt ahdistaa...

Nyt kun mä oon lähtenyt avautumaan, niin kai sitä vois sitten avautua oikeen kunnolla. Eli, meidän koulussa on yks jätkä, joka on mulle vähän enemmän kuin maisema. Mä en yleensä avaudu mistään, varsinkaan jätkäjutuista. Mä vaan huomasin ton jätkän vähän huonoon aikaan. Mun elämä oli marras-joulukuussa aika pahasti sekasin. Ratsastus on mun henkireikä, mikä pitää mua hengissä. Yhtäkkiä jotain vaan tapahtu. Ensin mulle kaikista rakkain hevonen kuoli. Sitten mulle todella tärkeä hevonen myytiin. Ja heti perään mulle kaikista rakkain poni joutu tosi huonoon jamaan ja melkein kuoli. On oikeestaan ihme, että tää poni on enää hengissä. Näiden lisäks mulle sattu töissä (tallilla) pieni tilanne, jonka seurauksena kaksi hevosta oli todella lähellä vakavaa loukkaantumista. Ne olis loukkaantunut jos en olisi niitä pelastanut...ja niitä pelastaessa olin päästä hengestäni. Me selvittiin pelkällä eläinlääkärillä ja muutamalla tikillä.

Mutta niin, näiden takia mun elämä oli aika sekasin ja tunteet veti aikamoista vuoristorataa. Mun henkireikä pieneni liian paljon, liian nopeesti. Sillon, sillon mä huomasin sen jätkän. Aluks se oli vaan kivannäkönen. Sit se alko olee jo helvetin hyvännäkönen. Ja sitten mä huomasin, että olin päästänyt itseni ihastumaan siihen. Aluks mä pystyin suht hyvin kieltämään sen ja pidin tätä jätkää vaan maisemana. Sitten mun kaverit alko päästä kärryille...ja nyt kärryt alkaa olee niin täynnä, että istumapaikkoja ei ainakaan enää oo. Tää vaan lähti käsistä, enkä enää voinut vaan kieltää ja väittää, että tää jätkä on mulle pelkkä maisema. Mun kaverit on liian fiksuja ja mun elämä oli liian sekasin, minkä seurauksena mä aloin vaan avautua...

Tää jätkä myös tietää. Mutkan kautta, mutta tietää kuitenkin. Mutta se ei osota pienintäkään merkkiä, mitä se meinaa sillä tiedolla tehä. Tää jätkä on lampunvarjostin. Sillä on joku hirvee suoramuuri sen ympärillä. Tuntuu, että se elää jossain ihan omassa kuplassa. Siihen ei saa katsekontaktia, ainakaan kunnolla. Siltä ei saa myöskään minkään näköstä vastausta yhtään mihinkään. Olo on kun pikkutytöllä, joka tuijottaa lamppua kaiket päivät ja haluis vaan kiskasta lampunvarjostimen sivuun ja tökkästä hehkuvaa valoa siinä toivossa, että muuttuis prinsessaks. Mä kattelen tätä jätkää kaiket päivät ja haluisin vaan tökkää sormeni lamppuun...vaikka mä tiedän, että se voi polttaa...ja jättää kipeet haavat. Mä tiedän, että se polttaa, mutta en enää jaksa vaan katella ja elätellä toivoa "mitä jos..." Mielummin mä tökkään sormeni lamppuun nyt ja kärsin nyt sen aiheuttamat tuskat. Koska mitä pidempään tää tilanne jatkuu, sitä pidempään tää lamppu ehtii olla päällä...ja se muuttuu koko ajan kuumemmaks ja kuumemmaks ja polttaa aina vaan kovemmin...

Tää tilanne on livästi sanottuna raivostuttava. Mun henkireikä pieneni taas. Taas yks mulle todella tärkeä hevonen oli poistunut mun elämästä. Ei hyvältä näytä. Tosta jätkästä ei oo selvästikään tulossa mulle uutta henkireikää. Päinvastoin. Sen jälkeen kun se sai tietää, se on vaan hyppiny mun silmille. Mä päätin unohtaa ja ignoraa sen. Se on vaan aika helvetin vaikeeta kun toi jätkä vaan pamahtaa mun silmille. Tuntuu, että se tekee sen vielä tahallaan. Aina jos mä oon syömässä koulussa tää jätkä vaan iskeytyy mun näköpiiriin. Lievästi sanottuna vaikee unohtaa. Jos mä vaan katon vastapäätä istuvaa kaveria, mä nään myös sen jätkän. Joko se istuu niin, että jos mä katson eteenpäin, mä en voi olla näkemättä sitä. Tai sitten se kävelee kiduttavan hitaasti meijän pöydän ohi. Monta kertaa. Uudestaan ja uudestaan. Joko se tekee sen tiedottomasti tai sitten se saa jotain kiksejä siitä, että mä meen sekasin siitä. Mä haluisin vaan vetää laput silmille.

Vaikka mä onnistuisinkin vetää laput silmille, mun kaverit ei onnistu. Arviolta kaikki mun kaverit on enemmän tai vähemmän perillä tästä tilanteessa, enkä mä oo enää missään turvassa. Jos mä en oo huomannu tätä jätkää niin joukko virnuilevia kaverita ympärillä tekee harvinaisen selväks et se on näköpiirissä. Eikä niillä tunnu olevan pienintäkään halua uskoa, että mä ihan tosissani yritän unohtaa ton tyypin.

Unohtaminen kuitenkin vaatii lehmäpolkua, hyvää lehmäpolkua. Lehmäpolkua, eli uutta jätkää joka vetää ajatukset pois vanhasta. Tilanne lehmäpolkujen suhteen ei kuitenkaan näytä kauheen hyvältä. Noi tietopommit, mitä meille on tullu on valottanu tilannetta parin tyypin kohdalla sen verran, että niitä ei kannata ottaa lehmäpoluiksi...tai muuten mä oon kesään menessä tökänny sormeni niin moneen lamppuun, että sormet loppuu kesken...

Groom

Pitäiskö nyt itkee vai nauraa?

Joumoi vaan!

Huonosti alko tääkin päivä ja sama linja jatkuikin sit koko loppupäivän. Eka mä nukun pommiin ja herään 10 minuuttia ennen kun bussi menee... ei mitään chanssejä ehtiä. Meen seuraavalla ja myöhästyn pohjalta. Loistavaa! Koko pohjatunti täydellisen kujalla, asia menee rytinällä ohi. No ei täs mitään, koen aivan varmasti valaistumisen kun saan kokeen eteen.

En kokenut. Kun lupa tuli, käänsin koepaperin... "Mitä vittua?!" oli ensireaktio... ja taisin sen tosiaan ääneenkin sanoa, hyvä hyvä. Katsoin ekaa tehtävää, jonka pitäis olla se varma kuuden pisteen tehtävä ja eka ajatus, mikä tuli päähän oli, että mä oon varmaan lukenut väärän kirjan. Jep jep... vähän aikaa sitä siinä tuijottelin ja totesin, että ei tuu mitään... seuraava. Tää mun on pakko osata... perkele! Tangentti-tehtävä... tää ei voi oikeesti olla totta! Okei, seuraava... ja nyt on oikeesti pakko osata! Haa.. monivalinta... mitähän vittua?! "...jokaisessa kohdassa voi olla yksi oikea vastaus, monta oikeaa vastausta tai ei yhtään oikeaa vastausta... vain täydellinen oikea vastaus tuo pisteen, jos vastauksesta puuttuu jokin oikeista vaihtoehdoista tai siinä on jokin väärä vaihtoehto tuottaa kohta nolla pistettä... miinuspisteitä ei tule..." Tässä kohtaa iski jo pienoinen paniikki ja epätoivo. Okei, vielä olis kolme tehtävää kattomatta, jos mä vaikka osaisin seuraavan... okei en osaa, perkele! Osamäärän derivaatta... joo kyll mä muistan lukeneeni tästä..joo, tää oli just se asia mistä mä en ymmärtäny yhtään mitään. Seuraava tehtävä! Ja mitähän helvettiä tässä pitää tehä?! En ymmärrä ees kysymystä. Viimeinen tehtävä... joo terve!

Jeps, tää koe menee niin uusintaan. Toisaalta, kai se uusinta pitää edes kerran kokea? Vaikka koe menikin huonosti niin tuli siellä kuitenkin reilu kaks tuntia hengattua... ja kaveriaki vähän jeesattua. Istuin tosiaan kaverin vieressä ja kaveri tekee lyhyen matikan koetta... Tunnin jälkeen se ujuttaa meidän väliseinän alta mulle lapun, missä se kysyy oonko käyny kyseisesen kurssin... olinhan mä, pitkänä tosin. Hetki tästä ja väliseinän alta tulee puolet kaverin koepaperista. No kai se on pakko auttaa... eihän mulla mitään tähdellisempää tekemistäkään ollu kun omasta kokeesta en tajunnut mitään. Siinä sitten laskin kaverille tehtävää kun yhtäkkiä kaks maikkaa seisoo mun vieressä... perkele! Valvojan vaihto. Onneks ne ei huomannu, että puolet kaverin koepaperista on mun puolella seinää ja puolet mun suttupaperista sen puolella seinää. Onhan toi vähän riskipeliä, mutta mulla vaan on nyt kauhee tarve koetella rajoja.

No, koe meni siis huonosti, joten ehkä on ihan luonnollista, että sitä myös seurasi joukko onnettomia sattumia. Indeed niistä jo avautuikin.

Tämän päivän opetukset:
1. Älä myöhästy bussista
2. Odota aina kaveria
3. Älä myöskään lähde bussille liian aikaisin
4. Varmista aina selusta, vaikka olisit sanomassa jotain, minkä vain muutama ihminen voi ymmärtää
5. Vaikka todennäköisyys, että juuri se yksi seisoo takanasi (kosketusetäisyydellä) on erittäin pieni, ellei olematon, se on kuitenkin mahdollista

Huomenna on päivä uusi ja mä todella, todella toivon, että huomisesta tulee hyvä päivä!

Groom

Tilanne vaatii suklaata

Pakko sanoa, ettei oikein paskemmin voi juuri nyt mennä. Tai no, voihan sitä mennä oikeasti huonommin, mutta nyt on aika kova morkkis ja vitutus päällä.

Olipa toi derivaattakoe mullakin tänään ja se taitaa mennä suoraan uusintaan. Maikka näyttää nauttivan siitä, että suurin osa porukasta saa paskan numeron tai uusii... Missä oli ne jokaiseen kokeeseen kuuluvat varmat ja helpot tehtävät, joiden turvin saa edes sen vitosen?! Tää nyt oli odotettavissa ja pitää vaan alkaa kattelemaan, mihin väliin tunkee tuota derivoinnin harjoittelua ennen uusintaa...

Pahempi morkkis tulee kyllä taas siitä, että mä en oikeasti osaa pitää suutani kiinni. Aina mä onnistun lohkasemaan jotain raskauttavaa väärässä paikassa väärään aikaan. Pitää vaan toivoa, ettei ihmiset koulussa oo hirveen tietosia musta ja Groomista, koska muuten me ollaan aika saatananmoisessa kusessa ja se on vain ja ainoastaan mun vika. Enkä mä vaan ikinä opi olemaan hiljaa.
Ei ihmisellä voi olla niin paska tuuri, että sattuu mainitsemaan erään henkilön, kun yhteinen tuttu on ehkä puolen metrin päässä takana. Tää yhteinen tuttu on myös tietämättään linkitettynä meihin, mutta nyt näyttää pahasti siltä, että se saattaa tajuta oman osuutensa koko sopassa.

Voisin myös samalla avautua Mr Badassista.
Se. On. Kuuma. Etenkin tänään lievästi sanottuna vitutti, kun sillä oli päällä sellaset vaatteet, jotka saa hapen häviämään mun keuhkoista ja meidät pamautettiin eri luokkiin tekemään koetta. Kamalan lapsellinen ja epätoivoinen olo tulee, kun marmattaa tämmösestä asiasta, mutta mun päivä vois olla ees pikkasen parempi, jos oisin saanu viettää ton derivaattakokeen sitä jätkää tuijotellen. Olisin kans viihtyny siellä kokeessa pidempään kuin reilut pari tuntia ja oisin ehkä saanu jotain fiksua sinne paperiinkin... Muutakin kuin "rakentajan kannattas ottaa mittanauha kauniiseen käteen, jos tahtoo saada tietää renkaan halkaisijan :)".

Badass on oikeesti aika hitonmoinen jätkä. Toisaalta se tuntuu olevan enemmän palikka kuin mä, sillä on erinäisten lähteiden mukaan "huonot elämäntavat" (okei, sillä on huonot elämäntavat) ja se tuppaa heittämään asiat leikiksi, eikä osaa suhtautua niihin vakavasti. Ja silti mä kuolaan sitä päivät pitkät ja vietän välitunnit tutkaamalla sen tekemisiä.
Mutku se on kuuma. Sillä on ihanat silmät, kiva hymy ja se saa multa hapen loppumaan, mihin harvat enää pystyy meidän koulussa. Hapen loppuminen on toisaalta hirveen raivostuttavaa, mutta toisaalta se on vaan jotenkin kutkuttava tunne, kun näkee jotain, mistä ei vaan saa silmiään irti. Enkä mä voi vastustaa kauluspaitoja.

Ehkä pitäs vaan mennä nukkumaan pariks tunniks ja sit ryhtyä raatamaan seuraavaa koetta varten. Se on onneks sitten vika koe ja keskiviikko on vapaapäivä. <3

Muistakaa hengittää!
~ indeed

Derivaatan matkassa, määränpäänä helvetti

Joumoi!

Millonkohan mä oon viimeksi ollut näin väsynyt ja vittuuntunut?! Tää oli taas niitä päiviä, että mikään ei suju, eikä päähän mahdu yhtään positiivista ajatusta. Huomenna tosiaan matikan koe ja näyttää vahvasti siltä, ettei hyvältä näytä!

Tää on oikeesti todella turhauttavaa. Tässä sitä ollaan koko viikonloppu derivoitu ja lopputuloksena päänsärky, vitutus, epätoivo ja väsymys. Kauheen luottavaisin mielin ei tosiaankaan voi kokeeseen lähteä. Jo ekalla tunnilla meidän maikka ilmoitti, että suurin osa tulee ottamaan tästä kurssista nelosen...samoin seuraavasta...ja sitten ollaanki tosi kusessa kun pitäisi päästä vielä loput kurssit läpi. Paineet ja panokset on kovemmat kun ikinä.

Tilannetta ei myöskään yhtään paranna huonosti nukuttu viime yö. Tiedä sitten mikä valvotti. Koeviikon aiheuttama stressi? Pieleen menneet mieskuviot? Huonot uutiset Belgian suunnalta? Varmaan kaikkien näiden epämääräinen summa, joka aiheuttaa epäyhtälön, johon ei ole ratkaisua. Tuntuu, että elämä on just nyt niin solmussa, että se ei millään derivaatoilla aukea.

Tossahan toi kirja pötköttää tyytyväisenä mun pöydällä, ei vaan oo mitään halua tai kiinnostusta enää koskea siihen. Sisältö ahdistaa liikaa. Jotenkin pelottaa kohdata se fakta, että mä en ihan oikeesti osaa mitään. Nyt vaan haluis unohtaa kaiken. Ihan kaiken. Täydellinen pään tyhjennys ja selvitys olisi todellakin tarpeen. Tuntuu, että ei tää tilanne enää lukemalla parane. Mutta samalla on kauhee morkkis, kun ei lue. Tiedän jo nyt, että huomenna ennen koetta pohjatunnin aikana iskee epätoivo. Kokeen aikana epätoivo kääntyy vitutukseksi.

Lumipalloilmiö on valmis. Tässä kohtaa kun vitutus pääsee ottamaan vallan se todella on hallitseva tunne pitkän aikaa. Enää ei riitä pelkkä vitutus matikan takia. Sitä alkaa etsiä lisää ja lisää asioita, mitkä vituttaa ja sitten, sitten on mukavaa...Tällä hetkellä vaan tuntuu, että kaikki on huonosti. Negatiivisuus hallitsee.

Nyt vaan tuntuu, että oon onnistunu kusee elämäni ihan täydellisesti. Haluisin vaan pyyhkiä tän viikon pois. Jättää pari asiaa tekemättä. Jättää pari asiaa kertomatta. Mutta en voi. Ja nyt tilanne onkin sitten aika kiusallinen ja ahdistava. Tähän mun ahdistukseen on kyllä löydettävissä yks selvä syy. Tai henkilö, tarkemmin sanottuna jätkä. Vaikka sen myöntäminen onkin niin helvetin vaikeeta, niin ehkä vieläkin vaikeampaa on kieltää se. Vaikka tätä asiaa miten pyörittelisi, tää jätkä vaan ahdistaa mua. Jännä miten joku voi aiheuttaa näin paljon ahdistusta ja pahaa oloa, tekemättä mitään...

Meillä on tapana sanoa "happi loppuu" kun joku hyvännäkönen jätkä kävelee ohi. Tälläsessä tapauksessa hapen loppuminen on positiivista (kai?). Sitä näkee jonkun jätkän, joka on vaan yksinkertasesti niin kuuma ja hyvännäkönen, että sitä vaan jää tuijotta niin, että unohtaa hengittää.

Nyt mulla loppuu happi. Ei sen takia, että olisin nähnyt jokun, nythän on sunnuntai ja mä oon vaan derivoinu koko päivän omassa huoneessa...mitäs mä täältä näkisin? Multa loppuu tällä kertaa oikeesti happi. Tää tilanne vaan ahdistaa niin rajusti, että hengittäminenkin tuntuu jo raskaalta. Tuntuu, että kaikki positiiviset asiat, mun elämän tärkeimmät henkireiät, riistetään multa pois.

Jäljelle jää vaan paha mieli ja horisontissa häämötävä derivaattakoe.


Groom

Pyörät pyörii... ja tänne päädyttiin

Joumoi vaan!
"Siitä se ajatus sitten lähti ja voin kertoo, että sanomista tuli". Toivottavasti tää bloginpitoajatus ei aiheuta pahemmin sanomista. Meinaa siitä lähtien kun me vedettiin laput silmiltä ja alettiin stalkkaamaan on tullut paljonkin sanomista...
Stalkkaamisessa me ollaan kyllä luokkaa pro! Lukiolaisia kun ollaan niin koulu vie suurimman osan ajasta. Itse opiskelu ei kauheesti kiinnosta, joten jostainhan se motivaatio kouluun lähtemiseen on revittävä... ja mikäs motivoisi paremmin kuin muiden ihmiseten stalkkaaminen? Tarkennan: jätkien stalkkaamine... hyvännäköisten jätkien stalkkaaminen...
Stalkkaminen on taitolaji ja me ollaan sen lajin mestareita! Ruokailu, välitunti, oppitunti... missä vaan, millon vaan... meillä on tutka päällä ja rekisteröidään jokaisen vähänkin mielenkiintoisen tyypin liikkeet, vaatteet, eleet ja ilmeet. Kavereilta on tullu tosiaan aika rankkaa palautetta... pitäis kuulemma rajottaa... me mitään rajoteta! Me aletaan pitää blogii ja jaetaan kaikki tästä lähtien täällä <3

Mutta tosiaan... nyt on koeviikko menossa ja jotain pitäis vissiin lukea, ettei oo kaikki kurssit uusinnoissa... Vois pikku hiljaa mennä nukkumaan, että jaksaa sitten huomenna syventyä derivaation ihmeelliseen maailmaan :)
Hyvää yötä ja maisemia <3

Groom

prostalkerss

Eli me.

Mikä onkaan parempaa kuin istahtaa jonnekin (mielellään ruoan ja hyvän seuran kanssa) ja jäädä seuraamaan ihmisiä. Eikä mitä tahansa ihmisiä, vaan niitä planeetan mielenkiintoisimpia, raivostuttavimpia ja silti niin ihania ihmisiä; miehiä.

Koska tämmöinen alaikäisen maailma on hieman rajoittunutta ja koulussa (lukiossa!) pitää käydä velvollisuuden vuoksi, on tää prostalkkaaminenkin vähän rajoitettua. Onhan tuolla meidän opinahjossa kyllä kateltavaa, mutta tieto lisää tuskaa. Heti kun kyllästyy yhteen, ottaa seuraavan kiikariin ja kyllästyy taas siihen. Kahen kuukauden jälkeen kaikki jätkät on tsekattu ja sit ollaanki tyhjän päällä ja mietitään, mistä revitään hupia koko loppuvuosi. (Ei mistään.)

Tän blogin tarkotus on siis kertoa lähinnä meidän hienosta (eli vähemmän hienosta) elämästä. Opitte kyllä tunnistamaan meidät, mutta ihan vaan varmuuden vuoksi voin tiedottaa, että mä oon indeed ja toi toinen on Groom. Ettei vaan tule sekaannuksia. Käydään samaa koulua ja mesetetään/tekstataan/puhutaan about 24/7 keskenämme, vaikkei me oikeasti olla niin riippuvaisia toisistamme. Meillä vaan sattuu olemaan sama miesmaku, taipumusta stalkkaamiseen ja jostain syystä ollaan avauduttu toisillemme niin paljon, että on vähän pakko olla hyvää pataa keskenämme.

Eipä kai muuta tällä kertaa! Nyt on vähän niin kuin koeviikko menossa, eli tälleen alkuun voi olla vähän hiljasempaa postailua. Tosin ite oon niin hyvä lintsaamaan kokeisiin lukemisesta, että saatan tulla tänne avautumaan, kun pitäisi avata esim. saksankirja.

Heimoi ja hyvää yötä! <3
~ indeed